Oi jospa tuo ihmislapsi pienoinen, tuntis’ sisällään jo tuon kirkkauden, taivaisen, niin ihmeellisen, suuren, ihanan, tuon kirkkauden Jumalan, Elävän, Kaikkivaltiaan. Mut’ siell’ hän viel’ vaeltaa, niin yksin, niin toivotonna, peloissaankin, pitkin pitkospuita, yllä suon niin petollisen, siinä tyhjään tähyillen, eessään karu, kylmä maailma. Miks’ täällä mä oon, pohtii mielessään, kaikk’ niin turhaa on elämässäin mun, ei tarkoitusta lain’ mulle täällä näy ain’. Mut’ tuo Valo kirkas Jeshuan, ei viel’ valaista oo saanu sydäntä tuon ihmislapsen, poloisen, vaan etsii hän, täytettä tyhjyyteen, ihmettä jotain niin suurta, et’ tarkoitus elämäänsä löytyis’ hällekin. Oi kunpa tietäis hän, ett’ tuo Ihme niin suur’, Elämän mi’ ikuisen antaa voi, tarkoituksen tuoda Elämään, on Poika Jumalan, Elävän, mi’ kerran itsens' antoi, vuoks’ meidän pahuuden, syntimme pois kantaen, puulle ristin vei kaiken tuon mukanaan sai aikaan lunastuksen, tuoden vapauden verellään Hän. Oi, jospa tuo ihmislapsi, pienoinen, sais’ nähdä Valon niin kirkkaan, tuon taivaisen, mi’ loistaa kasvoista Jeshuan, sais’ hän suunnan elämänsä muuttaa, kohti kotia ikuista kanssa Jeshuan hän vaeltaa, ilman taakkaa synnin näin matkaa jatkaa, mielin kevyin kanssa Jeshuan. - Maarit - [9.11.2023]